Olen nyt siis syönyt kortisoonia kokonaiset kuusi kuukautta, jatkuvasti, mutta hieman erilaisilla annostuksilla. Luin ensimmäisen lääkekuurin alussa mahdollisista sivuvaikutuksista ja silmiin pisti maininta kuukasvoisuudesta(aika kaunis ilmaisu sille, että pää muistuttaa jossain vaiheessa jalkapalloa, ja että leukalinja on kadonnut jonnekin kaulan ja rinna välimaastoon). Olin vielä syyskuussa niin varma pikaisesta paranemisesta, että ajattelin pääsväni kuin koira veräjästä sivuvaikutusten suhteen. No, ehkä hyvä, etten tuolloin tiennyt, että paranemisesta ei ole vieläkään mitään taetta. En tiedä, kuinka asiallista on valittaa lääkityksen vaikutuksesta ulkonäköön, mutta nyt alkaa olla nauru kaukana kasvojen turvotuksen suhteen. Olin eilen vanhemman ipanan kanssa kaupungilla, pitkästä aikaa ihmisten ilmoilla (jos töissäkäyntiä ei lasketa mukaan,toivottavati duunikaverit eivät lue tätä, heh heh). Käytiin myös optikolla ja kuinka ollakaan, kauppaan oli ilmestynyt kevään uudet aurinkolasimallit. Innostuin asiasta niin, että nappasin prillit nenulleni ja sitten toiset ja toiset...Ja hetken päästä kauhukseni tajusin näyttäväni aivan kurpitsalta, jolle oltiin puettu aurinkolasit päähän. Vaikutelmaa ei parantanut päässäni oleva punainen pipo! Varmasti olisi nyt parempaakin ajateltavaa kuin oma ulkonäkö, mutta jotenkin tunsin itseni todella masentuneeksi ja uskomattoman isopäiseksi(onko naamiaisia tiedossa, voisin pukeutua Jaska Jokuseksi). Masennus iski niin mittavasti, että tänään tunsin voivani vain itkeä ja itkeä. Ja sehän tekee ihan erinomaisen hyvän viikonloppufiiliksen koko perheelle... Sen lisäksi, että tunsin itseni hirviöäidiksi, tunsin itseni vieläpä isopäiseksi hirviöäidiksi...
